Ohita navigointi

Garage Rock

Kuulin 2000-luvun alussa hämärän oloisesta musiikintyylistä nimeltä Garage Rock. Tuolloin se tarkoitti minulle lähinnä The Strokesin ja Hivesin tyyppisiä yhtyeitä. Sittemmin olen luokitellut nämä yhtyeet mielessäni, joka toimii jota kuinkin samalla tavalla kuin toimiston arkistointilokero, kohtaan "uusiogarage", tai englanniksi sanottuna Garage Rock Revival.

Syksyllä 2004 ystäväni, joka on samanlainen musiikkifriikki kuten minäkin, osti 13th Floor Elevators nimisen yhtyeen levyn. Internet luokitteli bändin Garage Rockiksi, joten kiinnostuin heti suuresti. Nimi Garage Rock oli kummitellut mielessäni jo jonkin aikaa, mutten ollut jostain syystä vaivautunut tutustumaan tähän musiikkityylilajiin. Ystäväni oli kuitenkin pettynyt hankkimansa levyyn; siinä soi hänen mielestään liikaa tremolo-kitarat ja laulu oli peitetty monessa kohtaa valtavan kaiun peittoon. "Hienoa" ajattelin mielessäni "tuohan kuulostaa hyvältä". En kuitenkaan jostain syystä tehnyt mitään ottaakseni tarkemmin selvää tästä hienosti nimetystä yhtyeestä, ja kun ystäväni vei levyn myyntiin, ajattelin "no, ehtiihän sitä musiikkia myöhemminkin kuunnella".

Yhtenä hämäränä syysiltana penkoessani lehtikaappiani, joka on pullollaan musiikkilehtiä ja sarjakuvia, löysin vanhan Guitar World-lehden vuodelta 2002. Lehdessä oli iso juttu näistä yhtyeistä, joita olin ennen pitänyt garage rockina, ja jotka lehteä lukiessani alkoivat lokeroitua kohtaan "uusiogarage". Artikkelin lopussa oli lista "parhaista" garage-levyistä joista nämä uudemmat bändin olivat ammentaneet musiikillisia vaikutteita. Revin sivun irti lehdestä ja lähdin kulkemaan kohti lähintä kirjastoa, jossa pääsisin selaamaan asiakaspäätteellä mitä näistä levyistä Helsingin Kaupunginkirjastot omistivat. Listalla ensimmäisenä silmään osui "Nuggets-Original artyfacts from first psychedelic era 1965-1968". Neljä levyä sisältävä boksi, yli 100 biisiä. Kuulosti hyvältä. Löysin myös toisen Nuggets-lootan, joka ensimmäisestä eroten ei sisältänytkään vain amerikkalaisia garagerock-kaappaleita, vaan garagea ja psykedeliaa ympäri maailmaa. Kotona kuunnellessani levyjä hämmästyin ja harmittelin mielessäni sitä, etten ollut löytänyt näitä bändejä. Loistavia saundeja, tarttuvia kappaleita ja mahtava asenne. Tästä tapauksesta on nyt kolme vuotta ja olen oppinut ja ymmärtänyt paljon, mitä aiemmin en ollut pystynyt kuvittelemaankaan.

Garage Rockin historia


Garage Rockin aikakausi alkoi periaatteessa vuonna 1964, kun Beatles teki läpimurtonsa Amerikassa. The Beatlesin karisma, tarttuvat laulut ja erityisesti se millä tavalla yleisö ja media heihin reagoivat teki vaikutuksen moniin nuoriin. Niinpä monet näistä nuorista päättivät itsekin perustaa bändin, josta tulisi yhtä iso ja suosittu kuin Beatlesista ja kävivät ostamassa pienillä kesätyörahoillaan, jotka oli ansaittu ajamalla naapureiden nurmikoita ja pesemällä autoja, halvat kitarat tai rumpusetin. Treenipaikaksi löytyi genren nimen mukaisesti autotalli. The Beatlesin lisäksi näihin yhtyeisiin vaikuttivat The Kinks, Rolling Stones ja muut brittiläiset rockbändit kuten The Who ja Yardbirds. Autotallissa harjoiteltiin kolmen soinnun kappaleita, aluksi lainabiisejä ja sitten omia. Monen bändin ohjelmistoon kuului samoja biisejä, kuten Yardbirdsin I'm a man, Van Morrisonin Gloria ja myöhemmin Jimi Hendrixin tunnetuksi tekemä Hey Joe. Ehkä vain kolmen kuukauden tiiviin harjoittelun jälkeen joku levymoguli näki jonkin näistä yhtyeistä keikalla paikallisella nuorisotalolla tai koulun tanssiaisissa ja päätti kiinnittää bändin levy-yhtiöönsä. Levyt tehtiin parissa päivässä, ehkä jopa parissa tunnissa, ja monet yhtyeet eivät ehtineet singleä pidemmälle kun he jo päättivät lyödä hanskat tiskiin tai levy-yhtiö näki bändin käyttökelvottomaksi yhden minihitin ihmeeksi. Tällaisia levytyksiä löytyy satoja, mahdollisesti tuhansia, ja sittemmin 1970- ja 1980-lukujen aikana niitä alettiin koota erilaisille kokoelmille kuten esimerkiksi Nuggets ja Pebbles. Bändien taso vaihtelee suuresti. Joillakin näistä yhtyeistä on vain yksi hyvä kappale ja loput ovat vain täytettä, mutta muutamat yhtyeet ovat tehneet todella loistavia levyjä, nimettäköön näistä vaikka Count Five, Shadows of the Knight ja The Seeds, mutta tämähän on vain tietysti minun mielipiteeni. Ikävä kyllä nämä yhtyeet tuppasivat jäämään vain yhden hitin ihmeiksi, kuten esimerkiksi Mount Five, jonka tarina on hyvin klassinen; pieni bändi levyttää pienelle levy-yhtiölle ja sattuu saamaan ykköshitin. Tämän jälkeen bändi keikkailee vuoden päivät, julkaisee albumin joka ei menesty yhtä hyvin ja päätyy levy-yhtiön painostuksen alaiseksi. Mikään bändin uusista biiseistä ei kelpaa yhtiön porhoille ja lopulta yhtye päättää lopettaa toimintansa, jättäen tekemättä keikkoja miljoonan dollarin edestä, no, viimeinen lausahdus ei taida pitää paikkaansa kovinkaan monen yhtyeen kohdalla. Count Fiven ainoa hitti ja kieltämättä yhtyeen mahdollisesti paras kappale "Psychotic Reaction" on kuitenkin jäänyt eloon ja ihmisten mieliin. Saman nimien albumikin alkoi saamaan arvostusta 70-luvulla, Lester Bangsin kehuttua sitä loistavaksi ja nimikko kappaleen uudelleen julkaisun jälkeen Nuggets-kokoelmalla vuonna 1972 levystä tuli keräilyharvinaisuus. Nyttemmin siitä on otettu lukuisia uusintapainoksia ja levystä on tullut klassikko kaikille niille jotka kaivavat pintaa syvemmältä.

Efekteillä tunnelmaa


Yleisen käsityksen mukaan yksi Garage Rockin ominaispiirteistä on se, että nämä nuoret osasivat vain rajallisen määrän sointuja joten heidän täytyi keksiä kaikenlaista muuta saadakseen musiikkinsa kuulostamaan mielenkiintoiselta. Kuusikymmentäluvun puolivälissä suosituksi tullut väkivaltaisen kuuloinen fuzz-äänensärkijä ja vahvistimiin rakennetut kaiku- ja väpätysefektit olivat kovassa käytössä. Nykyajan ihmisen on ehkä vaikea ymmärtää eksoottisuutta jota kuulijat ja soittajat kokivat näitä efektejä ja niiden luomaa tunnelmaa kohtaan, mutta tämä on juuri se aikakausi jolloin nämä laitteet yleistyivät ja vakinaistivat paikkansa populaarimusiikissa siinä määrin, että ne kuuluvat nykyään arkipäivään.

Garagen Rock ja Punk Rock


Alkuperäinen vuonna 1972 julkaistu Nuggets-kokoelma, joka sisältää garage rockin klassikkoja, pyöri tiuhaan tahtiin John Lydonin ja muiden punkkareiden levylautasella ja Television-yhtyekin soitti alkuaikojen keikoillaan "Psychotic Reactionia". 70-luvun lopussa ja 80-luvun Garage rock aiheutti ensimmäisen "uusiogarage" villityksen. Bändit kuten The Crawdaddys ja The Miracle Workers alkoivat veivaamaan Punk rockin sijaan puhdasoppista 60-luvun garagea. Greg Shawin levy-yhtiö Bomp Records ja sen jälkeläinen Voxx, julkaisivat lukuisia tämän tyyppisiä levyjä; halvalla tuotettuja ja äänenlaadullisesti mahdollisimman autenttisia kopioita 60-luvun levyistä.
Loppujen lopuksi 2000-luvun alun uusiogaragella on alkuperäisen räminän kanssa yhtäpaljon yhtäläisyyksiä kuin Punk Rockilla; niitä on paljon, mutta ero on kuitenkin selvä. Kuusikymmentäluvun Garage Rockia on aikanaan kutsuttu nimellä Punk Rock, mutta 70-luvun lopulla Punk Rockin aiheuttaessa samankaltaisen ilmiön Sex Pistolsin ja Ramonesin yhteydessä, nimitys Garage Rock vakiintui epäselvyyksien välttämiseksi. Näillä kahdella musiikintyylillä on hyvin paljon samankaltaisia piirteitä, sekä musiikillisesti, että ulkomusiikillisesti. Molemmat ovat periaattessa yksinkertaista ja hienostelematonta rockia, ilman turhaa kärvistelyä ja jahkaamista. Punkkareilla oli ilmiön kaupallistuttua oma tietty pukeutumistyylinsä; nahkatakki, piikkitukka ja hakaneulat (ilmiö jolle alkuperäiset punkkarit ja tämän tyylin keksijät nauroivat, punk rockin tarkoitus oli olla yksilöllistä ja oma-aloitteista) ja garage rokkareilla puvut, beatle-buutsit ja moppitukka. Toisaalta pukeutuminenhan yhdistetään yleensä jokaiseen ilmiöön, joten tämä ei välttämättä ole paras mahdollinen silta punkin ja garagen yhtäläisyyksien määrittelemisen välillä. Musiikki puhukoon puolestaan.



Paltsa-Kai Salama Kuva: Lauri Himberg 30.03.07
toimitus@toimitus.hattu.net

Katso myös
» The Garage
» Garage rock Wikipediassa