Ohita navigointi

Dublinin kulttuurin kulminoituma -Temple bar

Minä en tiedä mitä on dublinilaisuus tai vielä vähemmän mitä irlantilaisuus. Dublin on liian laaja aihe käsiteltäväksi, puhumattakaan koko maasta. Sen sijaan voin hieman valottaa mitä voi aistia astuessaan Liffeyjoen eteläpuolelle eli miltä näyttää legendaarinen Temple bar- ”kallio” kulttuurin, pubien, katutaiteen, lauluntäytteisten mukulakivikujien viivoittama kehto.

Temple barin alue Dublinissa huokui värejä, ääniä, vapautunutta henkeä ja musiikkia. Lauantain myöhäinen iltapäivä oli mitä parhain hetki ensiaskelille Temple barissa. Entinen työläiskaupunginosa toivotti tervetulleeksi meidät, eksyneet rinkkamatkalaiset, hyvin pukeutuneiden katusoittajien eteen. Kolme tyylikästä miesmuusikkoa näytti siltä kuin he tavallisestikin vetäisivät viikottaiset keikkansa Tempele barin aukion viereisellä kadulla, satoi tai paistoi. Dublinin katusoittokulttuuri todisti arvonsa, sillä bändin ympärille oli kerääntynyt runsaasti väkeä. Ihmiset todella näyttivät kiinnostuneilta, toisin kuin usein Helsingissä, missä tosin harvemmin näkeekin rentoutunutta bändiä kadulla soittamassa täydessä kokoonpanossa. Kai sen jokin lakikin kieltää. Irlannissa varsinaisten muusikoiden ei tarvitse maksaa veroja, joten musiikkiperinnettä vaalitaan aivan valtiotasolla. U2:sta, Oasista, Beatlesia ja irlantilaisia kansansävelmiä soittavat, usein hyvinkin ammattitaitoiset, katumuusikot näyttivät osaansa tyytyväisiltä. Siihen menessä kulttuurierot olivat siis vaikuttaneet pelkästään positiivisilta.

Musiikin saattoi aistia kaikkialla. Heti bändin lopetettua viereiselle kadulle ilmestyi nainen kitaroineen. Eustance streetille tultaessa taas kiire ilmeni korkeintaan muusikkomiehissä jotka roudasivat kitaroita ja lautasia kärsineen oloisen pakun sisälle. Luultavasti tulossa joistain Temple barin useista treenikämpistä. Pienten levykauppojen tiheyttä voisi verrata viiskulmaan. Miltei jokaisesta pubista kantautui laulua, jos ei artistin niin asiakkaitten -ja niitä siellä riitti! Ensimmäiseen baariin astuttaessa huomio kiinnittyi soittajaan jollaisia näkee ruotsin laivoilla, niissä pienemmissä baareissa. Kun mies aloitti Oasiksen Wonderwallin ja pubi repesi! Vihdoin laulua joka hakkaa suomalaisen karaoken.
Uskomatonta yhteishenkeä oli aistittavissa täpötäydessä pubissa lauantai-iltapäivällä. Ei merkkiäkään huonotuulisista tappelijoista tai suruunsa juovista. Tänne oltiin tultu olemaan, juttelemaan ja rentoutumaan. Guinessia, äänekkäitä irkkuja ja englantilaista musiikkia. Se jos mikä saa suomalaisen tuntemaan jonkin sortin variaatiota Tukholman syndroomasta, kun jokin vieras ja pelottava kävelee ylitsesi, etkä silti voi jättää paikkaasi pubissa ja kävellä ulos. Myöskin musiikin keskus on aivan Temple barin aukion takana: Temple Bar music centre, jonka edessä jokunen päivä myöhemmin kyräilimme ihmisjonoa, joka näytti olevan kuin menossa Kiss:in keikalle. Ovissa luki ”sold out!”. Loppuunmyyty oli myös hieman kauempana Temple barista ollut baari Wheelan’s keskiviikkoiltana, jota saattoi hyvinkin verrata Helsingin Semifinaliin musiikkitarjonnan kannalta. Keikka oli alkanut jo alkuillasta ja pettyneinä jäimme nuolemaan näppejämme baarin puolelle, salin ovien pysyessä visusti kiinni.

Visuaalinen Temple bar- instituutit ja katutaide


Dublinin kulttuurin keskuksena Temple bar tarjoaa tietysti muutakin kuin musiikkia. Aivan Temple bar music centerin läheisyydessä sijaitsi IFI, eli Irish film institute ja iso sisäänkäynti, joka johti IFC:iin, Irlannin elokuvakeskukseen. Sisääntulokäytävästä avautui aulakahvilan, elokuvateatterin, baarin ja kirjakaupan yhteensovitelma. Kahvilassa ystävällinen tarjoilija jakoi mielellään mielipiteitä elokuvista, samalla kun kehotti meitä varustautumaan elokuviin oluen kera. En tiedä oliko se tavallista Irlannissa mennä tosiaan elokuviin, baarista ostetun tuopin kanssa, sillä kahden vierailumme aikana IFC:ssa en nähnyt kenenkään tekevän niin. Mieliimme heräsi myös kysymys kulttuurieroista. Pystyivätkö irlantilaiset tosiaan siemailemaan sivistyneesti olutta elokuvateatterissa, samaan aikaan kun pubiräyhäämiset ja jalkapallotappelut dublinilaisten “olohuoneissa” olivat tavallisia... mutta takaisin Temple barin atmosfääriin. Visuaalisuus on muutenkin kunniassa. Tätä väitettä tukee Irlannin valokuvamuseon ja valokuva-arkiston, kirjakauppoineen sijoittuminen aivan kulman taakse, ihan filmi keskuksen välittömään läheisyyteen.

Kirjailijat tunnetusti ovat Irlannin ylpeys, kansanmusiikin lisäksi, ja valokuvagalleriassa olikin meneillään modernisti Samuel Beckettistä kuvattu näyttely, kirjailijan juhlavuoden kunniaksi. Vanha kirjailijaperinne ei näkynyt Temple barissa yhtä vahvasti, sillä kaikki merkittävät kirjailijakeskukset sijaitsevat joen pohjoispuolella.

Teatterikaan ei jää Temple barin kortteleissa edustamatta. Olympia Theatre ja Project arts theatre sijaitsevat alueen länsipuolella. Katutaide taas nosti päätään Temple barin aukiolla, jossa tuntui että siellä on aina jotain nähtävää, jos ei muuten niin Crown alleyn pienien, värikkäiden kauppojen muodossa. Erityisesti mieleen jäi kuitenkin muutamana iltana saman shown pitänyt mies Temple barin aukiolla, joka esitti akrobaattisia temppuja puupalikoiden, renkaiden ja tuolien avulla, sekä huippuna limbousta palavalla tangolla. Hymyilevä showmies oli todella ansainnut lanttinsa. Vaikkakin paikkapaikoin shown yritti varastaa kunnon irlantilainen, sympaattinen juoppo (Huom! joka myös kantoi kolikkonsa akrobaattitaiturin lippaaseen).

Kaikki yhdessä


Vaikka Temple barissa ei voi olla törmäämättä turisteihin miltei jatkuvasti, ei alue silti istu, koko Dublinin tavoin, turistirysä käsitteen alle. Temple barissa asuu paljon dublinilaisia, jotka tuovat alueen kahviloihin, pubeihin, pieniin kauppoihin ja ravintoloihin tietyn paikallisen, rentoutuneen ja kiireettömän tunnelman. Asunnot siellä ovat pieniä, joten ihmiset viettävät paljon aikaa ulkona, minkä takia pubit ovat lähes aina täynnä. Henkeä kuvaa hyvin tapahtuma mikä sattui eräässä pubissa, kun vain lievästi humaltunut miesjoukko yhtyi lauluun trubaduurin ja olutlasiensa kanssa. Muutaman lasin kaatumista ei voitu välttää mutta hämmästykseni kastunut osapuoli vain oikoi paitaansa hymyillen ja jatkoi laulua.

Miltei koko alue on pelkkiä mukulakivipäällysteisiä kävelykatuja, joten ihmisten huutelua ja katusoittajia eivät ole, Dublinille tyypilliset tööttäilevät sekä hurjastelevat, autot ja bussit häiritsemässä. Tämä vain vahvistaa tunnelmaa värikkäiden rakennusten täyttämästä, kiireettömästä kaupungin sydämestä joen eteläpuolella.



Tiia Vestola, Anna Salmisalo 01.09.2006
toimitus@toimitus.hattu.net

Katso myös
» Irlannin elokuvakeskus
» Dublin - Wikipedia