Ohita navigointi

Helsingin kirjamessut, Jonathan Carroll

Viidettä kertaa järjestettävät kirjamessut kutsuivat paikalle tänä vuonna suuren määrän kirjailijoita. Yksi aikamme arvostetuimmista kirjailijoista Jonathan Carroll tuli paikalle kertomaan hänen juuri suomennetusta kirjastaan Naurujen maa, sekä muusta kirjallisesta tuotannostaan. Torstaina 27.10 häntä haastateltiin puolen tunnin ajan suomentaja Laura Lahdensuun toimesta. Tässä pieni esittely kirjailijasta sekä joitakin otteita messujen haastattelusta.

Jonathan Carroll syntyi 26.1.1949 Amerikassa. Hän on asunut nyt jo 30 vuotta Wienissä, mutta ei sanojensa mukaan tunne itseään eurooppalaiseksi sen enempää kuin amerikkalaiseksikaan. Hän muutti Itävaltaan opettaakseen kirjallisuutta, mutta on jo kauan ollut kokopäiväinen kirjailija. Hän on kirjoittanut 15 kirjaa, joista ensimmäinen, vuonna 1980 kirjoitettu Land of Laughs eli Naurujen maa on nyt vihdoin ja viimein 25 vuoden jälkeen suomennettu.

Carroll on halunnut pitää persoonallisuutensa kohtuullisen salattuna ja oli aika, jolloin hän ei halunnut edes omaa kuvaansa mihinkään. Hän huomasi jo lapsena julkisuuden kirot, koska hänen vanhempansa pyörivät paljon kuuluisuuksien keskellä. Isä kirjoitti elokuvakäsikirjoituksia ja äiti oli näyttelijä. Nykyään Carroll on kuitenkin jo uskaltautunut astua kunnolla julkisuuteen ja hänellä on jopa oma blogi internetissä.

Kaikesta salamyhkäisyydestä huolimatta hänen suosionsa on kasvanut jokaisen kirjan myötä. Kirjat ovat menestyneet erittäin hyvin esimerkiksi Puolassa ja Japanissa, ja ne ovat saaneet monia palkintoja. Hänen ihailijoihinsa lukeutuvat mm. Neil Gaiman ja Stephen King. Suomalaisille Carroll on varmasti enimmäkseen tuntematon, niin kuin monet muutkin loistavat kirjailijat, joita ei kenties koskaan tulla kääntämään suomeksi. Nyt kuitenkin viimeistään tämän suomennoksen myötä suomalaisillakin on loistava tilaisuus tutustua yhden aikamme omaperäisimmän tekstinikkarin tuotantoon.

Naurujen maa on kaukana takanapäin, ihmiset muuttuvat ja kasvavat
Vaikka Land of Laughs eli Naurujen maa on kirjoitettu iät ja ajat sitten Carroll kertoo, ettei hänestä tunnu lainkaan omituiselta tulla puhumaan kirjasta 25 vuoden jälkeen. Hänen mukaansa tunne on sama, kuin puhuisi omasta lapsesta, josta on jo tullut aikuinen. Lapsi on kasvanut, mutta se on vain hyvä asia.

Carroll yritti myös ennen Naurujen maata saada kirjoja kustannettavaksi, mutta epäonnistui siinä. Hän ei kuitenkaan muistele näitä kolmea julkaisematonta kirjaa katkerana, koska hänestä itse kirjoittaminen ja siitä nauttiminen on kuitenkin se tärkein asia. Teoksen myöhemmillä tapahtumilla ei ole niin paljon merkitystä. Lisäksi nämä julkaisemattomat kirjat olivat hänen mukaansa vain hyvää treenausta tulevaa varten, vähän niin kuin painojen nostelua bodaajalle.

Me kaikki muutumme ja kasvamme ajan kuluessa. Ennen Carrollin mielestä Naurujen maan päähenkilö oli varsin miellyttävä ja kiehtova tyyppi, mutta nykyään reilusti yli viisikymppisenä hän pitää koko hahmoa idioottina. Hän muistelee huvittuneena olleensa hyvin vihainen nuori mies kirjaa kirjoittaessaan. Silloin hän halusi äkkiä todistaa koko maailmalle osaavansa kirjoittaa. Carroll pitää ihmisen muuttumista ja kasvamista hyvin luonnollisena. Kysyttäessä lempikirjaa tai kirjailijaa hän mainitsee, että parikymmentä vuotta sitten yksi suosikeista oli amerikkalainen satiristi Tom Wolfe, mutta yritettyään palata miehen teoksiin Carroll havaitsi, ettei voi sietää hänen tekstiään. Ihmiset kasvavat ja maku muuttuu.




Ideat löytyvät sieltä, mihin koiran kuono näyttää
Mistä sitten tämä outojen tarinoiden mestari saa ideansa näihin fantastisiin, värikkäisiin kirjoihinsa? Niin kuin monet muutkin kirjailijat, myös Carroll kertoo saavansa ideat omasta elämästään ja ympärillä pyörivästä maailmasta. Carrollin menneisyydestä löytyy monenlaista, esimerkiksi nuoren tytön ruumiin löytäminen joesta lapsena ja elämä kapinallisena nuorisorikollisena. Näitä menneisyyden ”haamuja” hän on rohkeasti käyttänyt myös kirjoissaan. Useinhan on niin, että todellisuus on tarua ihmeellisempää, usein myös raadollisempaa. Nykyistä elämäänsä hän kuitenkin luonnehtii melko tylsäksi. Kirjoittaminen on hänelle ikään kuin pakoa arjen harmaudesta ja keino hyväksikäyttää ikkunasta ulos tuijottelua.

Esimerkiksi kirjojensa henkilöhahmojen nimet hän kertoo löytävänsä milloin mistäkin, esimerkiksi puhelinluettelosta tai rekka-autojen kyljistä. Hän on kirjoittanut blogiinsa joitakin näistä löydöistä:


CarrollBlog 10.20

Päivän parhaat nimilöydökset: "Buzbag", turkkilainen punaviini. "Assmann", putkimies Wienissä. "Gideon J. Pillow, Capitola Kissy, Ronald Donald Amber, Vincent Buffalo", valikoituja nimiä amerikkalaisista puhelinluetteloista.

CarrollBlog 07.15

Olen rakastunut eestiläisten naisten nimiin. Tällaisilla nimillä varustetut naiset ovat varmasti suurenmoisia. Haluan heti virolaisen tyttöystävän. Esimerkkejä: Minni Nool, Kerli Toots, Triin Ploomipuu, Kadri Uus, Tuuli Soomets.

Esimerkkinä tarinoiden synnystä hän kertoi tapauksesta, jossa oli istunut aamukahvilla kahvilassa. Hän oli nähnyt ikkunan ohi kulkevan inhottavan pummin, jolla oli ollut keltainen t-paita ja halpa, ruma nahkatakki. Hiljaa mielessään hän oli pohtinut, että noin ei ihmisen koskaan pitäisi pukeutua. Lopulta kävikin niin, että tuo lause ”ihmisen ei koskaan pitäisi pukeutua keltaiseen paitaan ja halpaan nahkatakkiin” oli alku seuraavalle kirjalle.

Kirjoitusprosessi on Carrollille hyvin suoraviivainen. Hän ei sanojensa mukaan suunnittele mitään kirjojensa tapahtumista etukäteen. ”Aivan kuin veisi kookasta koiraa lenkille; koira vetää ihmistä mihin haluaa ja ihminen vain seuraa perässä.”

Sian näköinen, hymyilevä koira kirjan kannessa
Koirat, varsinkin valkoiset koirat ja aivan erityisesti bullterrierit esiintyvät usein Carrollin kirjoissa. Näissä maailmoissa koirat osaavat vaikkapa puhua tai käyttäytyvät muuten hyvin epäkoiramaisesti. Carroll on selvästi erittäin koirarakas ihminen. Koirat saavat hänet yksinkertaisesti hyvälle tuulelle ja hymyilemään, ne ovat kuin pieniä enkeleitä ihmisen harmaan arjen kurjuudessa. ”Jos edes yksi ihminen olisi yhtä hyvä ystävä kuin koira, niin häntä pidettäisiin varmasti maailman hienoimpana ihmisenä”, hän sanoo. ”Koira on intoa puhkuen valmis lähtemään kanssasi pizzalle tai leffaan vaikka kello kolme aamulla.” Hänen kirjoissaan esiintyy myös muitakin eläimiä, kuten kissoja ja sikoja, mutta myös enkeleitä, haamuja tai muita kummia hahmoja ihmisten lisäksi.

Myös Naurujen maasta löytyy puhuva bullterrieri. Kirja kertoo opettajasta, joka haluaa kirjoittaa kirjan kuolleesta lastenkirjailijasta. Tämä opettaja muuttaa ihailemansa kirjailijan kotikylään, missä alkaa vähitellen tapahtua kummia. Kyläläiset alkavat erehdyttävästi muistuttaa satukirjojen hahmoja. Päähenkilöstä alkaa tuntua siltä, että kaikki käy vähän liiankin helposti ja että hän on astunut suoraan lempikirjailijansa tarinaan. Ikään kuin mikään ei olisi sattumaa, vaan kaikki olisi jo ennalta kirjoitettu. Ja se jokin ennalta määrätty onkin sitten jotakin ihan älytöntä.

Jonathan Carrollin kirjoissa yhdistyy kiehtovalla tavalla realismi ja aivan omanlaisensa yliluonnollisuus. Usein tarinat alkavat ”meidän maailmastamme” ja niissä on jotain jopa pelottavan tuttua. Ne ikään kuin istuvat viereemme ja kertovat ihan tässä meidän lähellämme tapahtuvista asioista. Mutta sitten alkaa tapahtua jotakin ihan muuta, jotakin maagista. Näitä kirjoja on aika vaikea sulloa mihinkään kategoriaan, niin paljon niissä on sekoitettuna ”vähän kaikkea”.

Kirjat on kirjoitettu usein minä- muotoon ja niissä on paljon dialogia. Henkilöhahmot ovat uskottavia, aitoja ja helposti tunnistettavia. Carroll haluaa ehkä sanoa, että kaikki ihmiset ovat vähän outoja ja esimerkiksi kärsivät mitä kummallisimmista peloista ja neurooseista. Ihmiset rakastuvat, hölmöilevät, etsivät itseään, hortoilevat ja kaatuilevat. Usein ihmiset ovat myös täysiä idiootteja. Carroll on hyvä esimerkki siitä, ettei kirjan päähenkilöistä ja niitten ideoista, olemuksesta ja tavoista tarvitse välttämättä pitää, tarina voi silti olla kiehtova ja hieno. Carrollin kirjoissa nimenomaan ihmiset ovat pääosassa. Monet tarinat sijoittuvat hänen kotikaupunkiinsa Wieniin tai sitten hänen entiseen kotimaahansa Amerikkaan. Maalla, kansalaisuudella tai kulttuurilla ei kuitenkaan hänen tarinoissaan ole niin suurta merkitystä.

Pimeä huumori, kauhuainekset, sekä erittäin persoonallinen tarinankerronta ja loistava sanojenpyörittelykyky imevät nopeasti mukaansa. Parhaimmillaan Carrol hämmästyttää niin, että tekee mieli ääneen kiljahtaa, että ”Mitä?! Mitä ihmettä tässä nyt tapahtuu? Häh?”. Usein jo heti ensimmäisistä lauseista jää niin ihana mysteerin maku suuhun, että on pakko jatkaa eteenpäin. ”En pidä yksin syömisestä ja se on yksi niistä syistä, miksi minusta tuli kuuluisa. Yksin syövissä ihmisissä on jotain sekä pateettista että epäviehättävää.”, Carroll aloittaa romaaninsa Kissing the Beehive. Tarinat eivät myöskään aina, tai lähes koskaan, pääty ennalta-arvattavalla tavalla, helposti tai tavanomaisen onnellisesti.

Tuotanto:
Land of Laughs (1980)
Voice of Our Shadow (1983)
Bones of the Moon (1987)
Sleeping in Flame (1988)
A Child Across the Sky (1989)
Black Cocktail (1990)
Outside the Dog Museum (1991)
After Silence (1992)
From the Teeth of Angels (1994)
The Panic Hand (1996)
Kissing the Beehive (1998)
The Marriage of Sticks (1999)
The Heidelberg Cylinder (miniromaani, 2000)
The Wooden Sea (2001)
White Apples (2002)
Glass Soup (2005)



Saara Kartimo piirros:Tapio Laukkanen 28.10.2005
saarakartimo@hotmail.com

Katso myös
» Jonathan Carroll
» White Apples